Se tuli kumppanikseni kun olin teini-ikäinen.
Muistan hyvin, kuinka se muutti pääni sisään, rakentaen sinne pesän,
pesän josta se huutelee rivouksiaan silloin kun tahtoo ja meuhkaa siten kuin haluaa.
Paska päänsisäinen vuokralainen!
Ei, ei se kysynyt lupaa, saako astua kynnyksen yli ja käydä taloksi.
Huusi vaan kovaan ääneen porstuassa tullessaan, että
”tässä suvussa olen meteliä pitänyt muillakin ja nyt haluan tulla sinun elämääsi räyhäämään”.
Muistan hyvin pienenä tyttönä ihmetelleeni vanhaa Maria tätiä. Hiljaa kiipesimme häntä katsomaan tuvan yläpuolella olevaan pieneen huoneeseen. Siellä hän makasi todella kipeän oloisena ja piteli päätään. Aikuiset vain sanoivat, että pitää olla hiljaa. En silloin ymmärtänyt, että tuo sama Maria tädin vitsaus muuttaisi minunkin päähän ja vaatisi hiljaisuutta myös minun ympärilleni.
Nuorena se raapi kalloni sisuksia harvakseltaan, niin että parilla perus särkylääkkeellä sen taltutin. Jossain vaiheessa se otti raaputusten lisäksi käyttöön kuokkimisen ja lopulta sen ryökäleen elämä kävi niin tylsäksi että se kai teki suuremman luokan ydinase diilin ja sitten alettiinkin saamaan kunnon tuhoa aikaan, sen verran hurjia savumuodostelmia alkoi ympärilläni olemaan.
Aamuyön tunteina se painaa punaista nappia ja räjähdys tapahtuu, jalat menee alta, paine pään sisällä kasvaa niin kovaksi, etten voi kuin heijata itseäni. Silmiä en voi avata, enkä kokonaista lausetta saa suustani.
Se peto pistää minut tärisemään kauttaaltaan ja pian vajoan jonnekin pimeään harmaaseen paikkaan, jossa olen vain kahden sen hirviöni kanssa. En kuule enkä tunne mitään muuta.
Minulle on kerrottu, että ulospäin se näyttää siltä kuin minut olisi riivaaja vallannut. Olen polvillani sängyssä ja heijaan itseäni ja vuoroin hieron väkivaltaisesti päänahakaani ja vuoroin kiskon hiuksiani. Puristan silmiäni tiukasti kiinni ja kaikki kasvoni ja vartaloni lihakset ovat jännittyneet.
Pelkään oksentaa ja lähes aina hirviö saa minut sen tekemään. Silloin viimeistään olen varma, että pääni halkeaa kahtia. En pysty tekemään mitään päätöksiä tai toimimaan. Jossain vaiheessa tunnen mieheni kädet ympärilläni, kun hän pukee minut, laittaa kengät jalkaan, vaihtaa uuden kylmän pyyhkeen silmieni peitoksi, ojentaa pesuvadin syliini ja taluttaa minut autoon. Autolla sairaalaan ja tippaan.
Tämä on kohtaus, jossa en sillä hetkellä pystyisi kirjottamaan Facebookissa: ”onpa taas jäätävä migreeni päällä”
Tämä pääni sisällä asuva riiviö on hyvin luova tyyppi, sillä se ei suinkaan tee asioita aina samalla tavalla. Joskus sen mielestä on hauskaa järjestää näitä jättibileitä. Toisinaan niiden bileiden välissä se pitää otteesaan koko ajan ja muistuttaa itsestään.
Vuosien kumppanuutemme varrelle mahtuu useampi pitkä jakso, jolloin ilkeä hirviöni haluaa kokeilla tehokkaan vasaransa kestävyyttä ja kolkuttelee sillä tauotta.
Pisin tälläinen jakso minulla on ollut 6kk.
Jokainen aamu avasin silmät ja se jomotus oli siinä pääni sisällä, joka puolella, taukoamatta, painostavana ja uuvuttavana. Sain hetken levon siltä, kun nukahdin, kunnes se aamulla jälleen oli siinä. Tsemppaan töissä ja kun pääsen kotiin, ei minulla ole mitään annettavaa perheelleni ja läheisilleni – olen lopen uupunut. Myös kehoni reagoi – verenpaineeni on taivaissa.
Tämä raivostuttava riiviö on pilannut monet hauskat hetket ja saanut perumaan monta tärkeää menoa. Se naureskelee partaansa kun minä nökötän sisällä sälekaihtimet kiinni ja aurinkolasit päässä, muun perheen ihastelessa ilotulistusta tai keväthangilla auringonpaistetta.
Jollain toisella ihmisellä tämä kurja tyyppi voi näyttäytyä aivan erilaisena. Joten ei piirretä tästä herra migreenistä vain yhtä rumaa kuvaa, jonka pitäisi sopia jokaisen migreenikon päähän. Ei myöskään ajatella, että koska minulla se on tälläinen ja toimii näin, toimii se muillakin näin. Ennen kuin menet tuomitsemaan, vähättelemään, vertailemaan tai kummastelemaan toisen migreeniä, kysy mielummin. Ota selvää, millainen hirviö ystäväsi pään sisällä asuu.
Mr. Migge niminen hirviö, joka minun pääni sisällä asuu, on kumppani jota ilman en pääse vielä elämään. Se on tyyppi jonka voisin antaa pois, mutta koska se nyt tuonne on tupansa rakentanut, pitää sen kanssa opetella pärjäämään.
Voisinhan tietenkin jäädä surkuttelemaan kurjuuttani ja voivotella sitä että näin on, kieriskellä vähän tuhkassa ja valittaa niin, että negatiivisuus saisi kivuliaan elämäni sentään vähän lyhyemmäksi.
Mutta koska nyt en vaan ole sellainen, niin aion taistella sen edestä, ettei tuo päässä riehuva pösilö saa nauraa viimeistä naurua ja pilata jokaista hetkeä elämässäni.
Niinpä olen aina uudelleen ja uudelleen koputellut neurologin ja monen muun asiantuntijan ovea ja kokeillut jotain muuta mikä auttaisi. Usein apuja onkin löytynyt joksikin aikaa, kunnes lannistettu mörkö saa taas voimaa jatkaa ja sitten etsitään ja kokeillaan taas jotain muuta. Viimeisten viiden vuoden aikana on takuulla ollut enemmän särky päiviä kuin säryttömiä päivä elämässäni, mutta juuri nyt mennään valoa kohti ja elämme rauhan aikaa hirviöni kanssa.
Ja mikä on ihanaa?? Se on ihan mielettömän ihanaa, kun herään ja se mörkö on ihan hiljaa… En uskalla hetkeen avata edes silmiä. Kuuntelen vaan ja ajattelen ”onko tää totta, etkö tänään aloitakaan?”
Sellainen aamu pitkän särkyjakson jälkeen on niin ihana, että meinaa ihan itku päästä (harvoin uskallan itkeä siinä, sillä sekin voi herättää nukkuvan hirviön).
Noina aamuina on sellainen olo, kuin aurinko paistaisi sateesta huolimatta sisälle saakka, kahvi maistuisi maailman parhaalle, kävelisin pilvien päällä ja kaikki tässä maailmassa olisi mahdollista.
Sellainen onnellisen euforinen tunne on jotain, mitä on vaikea toiselle selittää. Enkä tiedä osaisinko edes tuntea tuota euforiaa niin isosti, jos tuo mörkö ei pääni sisällä asuisi.
Tänään hirviö on hiljaa ja kipu on poissa, hurraa sille!
8 Comments
Olipa hyvin kuvattu ja kirjoitettu ❤️!
Kiitos Johanna! <3
voi miten tuttu ja kamalan elävä kuvaus. minulla onneksi kohtaukset loppuivat 45 ikävuoden tienoilla ja siitäkös olen kiitollinen.
Kiitos Mekuru palautteestasi. Voi miten onnekas olet, että pääsit tästä eroon! Jään odottelemaan sitä hetkeä. =)
Hyvä kirjoitus! Lopetus oli niin kaunis, että meinasi tulla kyynelet silmiin. (Joo, vähän hassua ehkä, mutta liikutun helposti.) Itselläni ei ole migreeniä, joten voin vain kuvitella, mutta harmittaa kyllä aivan suunnattomasti niiden kaikkien puolesta, joilla se on, ja joiden oireita toiset vähättelevät, tyyliin ”ei se pieni päänsärky nyt niin vaarallista voi olla” ja ”mene joogaan/selkähierontaan/saunaan, se auttaa” ja ”ota ny vaan buranaa ja kokoa ittes!” Eräs kaverini joutuu kuulemaan näitä kommentteja tosi usein, enkä tiedä, mitä voisin enää edes sanoa puolustukseksi. 🙁
PS. Pakko vielä kommentoida, että olet tosi tosi nätti! Niin ihana hymy! 🙂
Kiitos kauniista palautteestasi! Ihanaa, että kirjoitus kosketti! <3
Kiitos, tätä elämää itsekin elänyt 13-vuotiaasta, voimia kaikille jotka mörön kanssa joutuvat selviytymään
Ihanasti krjoitettu. Oma mörköni muutti päähäni teini-iässä ja jäi loppuemän kuokkavieraaksi. Omani ei aiheuta noin pahoja kohtauksia josta olen onnellinen. Ensin laukaisevana tekijänä olivat hormoonit ja kun sen sain kuntoon niin sitten niska-hartijoiden lihas jäykkyys, stressi, tuulen vire puissa ja ties vielä mikä ovat laukaisevana tekijänä ja suurin piirtein mikä vaan voi laukaista mörön pitämään bileitään. Toivon sinulle ja kaikille meille joilla mörko mellastaa, että joskus löytyy keino jolla mörön saa häädettyä pysyvästi pois.