Silloinkin oli sunnuntai aamu, kello oli seitsemän.
Tavallinen sunnuntai aamu, kotona kolmen lapsen perheessämme.
Olit 4kk ikäinen, ruskeat silmäsi oli täynnä hymyä ja syvää viisasta katsetta.
Olit juuri syönyt aamumaidon ja kesken vaipanvaihdon, elämäsi täällä maan päällä loppui.
Et enää hengittänyt.
Sekunnin murto-osan hetki, joka saa kokonaisen perheen elämän sekaisin.
Pieni hetki jonka seurauksena kaikki mitä kuvittelin ymmärtäväni elämästä sai uuden merkityksen. Hetki jonka seurauksena en juurikaan muista siitä
seuranneesta vuodesta kuin pätkiä – kipeitä, tuskaisia tunteita – lukuisat arjen tapahtumat ja yksityiskohdat ovat kadonneet.
Sinä aamuna elämäni halkesi kahtia ja on edelleen ”elämä ennen ja jälkeen sinun”.
Asuimme Prahassa silloin, aivan sairaalan lähellä – meille oli sanottu, että ambulanssit löytää huonosti siellä perille, joten Jouni lähti ajamaan autoa tallista pois ja minä aloin elvyttää sinua.
Kummallista kyllä, en mennyt paniikkiin, toimin kuin kone. Elvytin sinua, ensin siinä kodin lattialla, sitten jatkoin autossa sen lyhyen matkan sairaalaan.
Muistan hyvin kuinka juoksin tyhjyyttä ammottavaan sairaalaan sinä sylissäni, lämpimästi peittoon käärittynä ja huusin apua! Tuntui ikuisuudelta, ennen kuin joku tuli auttamaan!
Sinut otettiin minun sylistäni pois, vietiin hoitohuoneeseen ja meidät ajettiin sieltä käytävään. Yritin kovasti selittää hoitohenkilökunnalle englanniksi, millainen sydänvika sinulla on.
Valahdin käytävän varrella olevalle penkille istumaan, purskahdin valtavaan itkuun ja tärisin kauttaaltaan. Vieläkään en ollut ihan paniikissa, sillä aivoni raksutti koko ajan. Selitin Jounille, miten meidän pitää ottaa heti yhteys lastenklinikalle ja suurlähetystöön ja alkaa järjestää ambulanssilentoa, että saadaan Leevi nopeasti Suomeen hoitoon.
Tuntui ikuisuudelta odottaa ja odotta ja odottaa.
Sinne huoneeseen meni ensin todella paljon valkotakkisia ihmisiä.
Ja kun aikaa kului, sieltä alkoi tulla ulos niitä samoja ihmisiä. Pikkuhiljaa, katsomatta meihin päin.
Sitten sieltä tuli lääkäri ulos, joka tuli luoksemme ja sanoi ”your baby is dead” (vauvanne on kuollut)
Nyt kun tätä tässä kirjoitan, tasan 17 vuotta myöhemin, tunnen ihan kuin joku olisi potkaissut minua juuri vatsaan todella kovaa! Se kipu leviää vatsasta tähän rintaan ja siitä kurkkuun ja jää siihen. Oksettaa! Kyyneleet nousi silmiin ja minun oli pakko lopettaa kirjoittaminen vähäksi aikaa.
Silloin aloin huutaa! Huusin lääkärille: ”NO, NO, NO!” (ei, ei, ei) Muistan hyvin, miten ääneni kaikui siellä sairaalan käytävällä ja kummastelin sitä ääntä, sillä ihan kuin se ei olisi lähtenyt ollenkaan minusta!
Sain sinut syliini.
Sinut oli kääritty valkoiseen lakanaan, kaikki vaatteesi oli otettu pois.
Olit vielä ihan lämmin.
Itkin aivan hysteerisenä kun puristin sinun velton kehosi rintaani ja poskeani vasten.
Vaikka olit lämmin ja pehmoinen, tunsin selvästi, ettet ollut enää siinä. Olit mennyt jo taivaaseen. Muistan kuinka katsoin Jounia anovasti ja epätoivoisesti yrittäen hakea sieltä jotain ratkaisua tähän ihan järjenvastaiseen ja käsittämättömään tilanteeseen. Eihän näin voinut tapahtua!
Istuimme siinä pari tuntia sinä sylissäni. Silittelin kasvojasi, kulmakarvojesi kaarta, pienen nenäsi vartta, huuliasi, kaulaasi, rintaasi ja suloisia tummia hiuksiasi. Sivelin pieniä käsiä ja laskin pulleita sormiasi. Suukottelin varpaitasi, kuten olin tehnyt ennenkin ja sinua se oli aina naurattanut.
Jätimme jäähyväisiä sinulle epäuskoisina ja järkyttyneinä ja itkimme, itkimme niin kovasti että ihan sattui.
Itkun siivittämänä sain laulettua sinulle iltalaulunkin, minkä joka ilta teille lapsille laulettiin:
”Levon hetki nyt lyö, jo joutuvi yö, pien armaani mun nuku lauleluhun. Siipi enkelin on suojas voittamaton, senpä turvin sä saat nähdä untesi maat.”
Kamalaa oli jättää sinut sinne sairalaan, olisin niin halunnut pukea sinut lämpöisesti ja viedä takaisin kotiin.
Mutta meidän piti mennä kotiin ja kertoa 3 ja 4,5 vuotiaille isoveljille että sinä olit kuollut.
Lapsen kuoleman tuoma suru on niin pimeä ja syvä, ettei sen pimeyttä voi käsittää kukaan muu kuin saman kokenut. Syvimmän pimeän hetken aikaan olisin minäkin halunnut lähteä mukaasi taivaaseen.
Mietin usein millainen olisit nyt.
Kun olisit mennyt kouluun, kun olisit siirtynyt yläasteelle, kun olisit päässyt ripille.
Kuinka hurmaava nuori mies sinusta olisi kasvanut.
Jokaisena syntymäpäivänäsi kiitän sinua siitä, että tulit elämääni ja jäit sydämeeni asumaan. Jokaisena kuolinpäivänäsi herään puristava möykky vatsassa ja kurkussa kun ne sunnuntai aamun muistot palaavat kipeinä ja harmaina mieleen. Elän ne sekunnit ja minuutit uudelleen – mieleni tekee sen, en minä.
Jokainen joulu iloitsen perheeni kanssa ja jossain vaiheessa suurimman iloin hetkellä, tulet mieleeni ja käyn itkemässä pienet itkut itsekseni.
Ikävääni itken, sinun kuuluisi olla tässä.
Vaikka siitä on 17 vuotta, ei ikävä ja nuo yllättävissäkin hetkissä tulevat puristavat tunteet ole kadonneet. Eivätkä ne koskaan katoa. Pitkän ja kipeän tien jälkeen löysin jälleen onnea elämääni, pieni pisara kerrallaan, vaikka silloin pimeimpään aikaan uskoin sen lopullisesti menettäneeni.
Vaikka olit luonamme vain 4 kuukautta, olet iso osa perhettämme.
Tänä aamuna palaa jälleen kynttilä kuvasi vierellä ja ajattelen sinua.
Olen onnekas, että sain pitää sinut edes hetken luonani.
Olen onnekas, että sain tutustua sinuun, tulit pysyvästi sydämeeni asumaan ja tiedän että sinun ansiostasi katson tänä päivänä elämää eri tavalla.
Rakastan ja ikävöin sinua edelleen!
-äiti-
5 Comments
Voi Luoja kuinka sattuu..vain toinen äiti tietää tunteen..kun lapsi viedään..vaikka poikani henki riistettiin aikuisena silti hän lapseni rakas..maailma halkesi tuolloin. 26.4.2017..sydämeni huutaa..äänetön tuska..ikuinen tuska..Voimia kaikille saman menettämisen tuskan kokeneille..
Suurenkin surun keskellä jaksat iloita hetkenkin yhteisestä tiestä. Hieno kyky. Siteeraan yhtä lempilauluistani.
” suru suuri vain jos jokin luotain sut veisi pois olis jollei koskaan kohdattu ois”
Henki salpautui, lun luin tätä. Vaikka olin kuullut Leevin tarinan ennenkin. Koska joku minussa huusi samaa huutoa, kuin sinä Pia sairaalan käytävällä.
Kirjoitus hiipi ihon alle ja nosti omat kokemukset pintaan. Keho muistaa. Ja taas enkelityttömme kuolinpäivänä käyn saman kauhujen tien läpi.
Mutta onneksi on toisenlaisiakin päiviä. Niitä, jolloin iloitsen ja kiitän enkelitytöstämme ❤️.
Mahdottoman iso, lämmin rutistus, Pia, tänään ❤️!
Riipaisevaa,järkyttävää ja niin hellää ja kaunista.Kauheaa ja epätoivoista ja kuitenkin niin lohdullista… ❤Kiitos kirjoituksestasi jonka sydänverellä olet kirjoittanut.
Kiitos Marja kauniista palautteestasi! <3