”Jo joutui armas aika..” kaikuu pian koulujen juhlasaleissa. Tuomi kukkii, mekot ja paidat on silitetty, opettajia kiitetään ja oppilaita kehutaan. Pitkän vuoden jälkeen on aika lomalle ja kesän riemuille.

Joka kerta tuo virsi saa tunteeni pintaan ja silmät kostumaan. Varmaan osittain siksi, että omasta lapsuudesta nousee vahvoja muistoja, mutta myös siksi että oma lapseni kasvaa. Hän kokee nyt sitä samaa jota itse olen saanut kokea: riemua lomasta, vapauden tunnetta, huolettomuutta. Sitä ihanaa aikaa, kun taivas oli sinisempi kuin koskaan ja kesät niin kovin pitkiä!

Olen myös useamman kerran kokenut kevätjuhlissa sen, kun silmäni kostuvat ihan muista syistä.

Surusta oman lapsen kamppailun vuoksi, huolesta mitä tulevaisuus tuo, pettymyksestä kuinka tänäkään vuonna lastani ei ymmärretty täällä, missä hänen kehitystään ja kasvuaan tulisi tukea. Väsymyksestä siihen taisteluun jota olen lapseni puolesta saanut tänäkin vuonna tehdä ja jopa helpotuksesta, että vihdoin pari kuukautta aikaa, kun lastani ja minua ei kritisoida tai puhelimeni ei kilise wilma viesteistä ja moitteista.

Minun lapseni kävi erityisluokkaa vammojensa kanssa ja jokainen vuosi hän yritti ja yritti. Häntä arvioitiin todistuksessa samalla tavoin kuin muitakin lapsia. Käytös ja huolellisuus numerot eivät varmasti olleet huippuja ja muissakaan aineissa ei kymppejä näkynyt.

Poikani varhaisina kouluvuosina olen saanut nähdä ja kokea koulun tuoman huikean tuen ja kannustuksen haastavasti käyttäytyvien lasten kohdalla. Olen kokenut kuinka diagnooseja ja puuttuvia kykyjä ymmärretään sekä pyritään kannustamaan ja tukemaan lasta mahdollisimman hyvin. Olen nähnyt, kuinka parhaalla mahdollisella ammattitaidolla haastavien lasten kanssa mennään eteenpäin ja saadaan heidän vahvuutensa käyttöön.

Siellä joka kevät opettaja löysi jokaisesta erityisoppilaasta jotain kaunista sanottavaa korttiin, niin että lapsi koki saaneensa kiitosta ja onnistumisen riemua – vaikka se olisi ollut vain yksi onnistunut ruokailuhetki vuoden aikana. Mutta se oli onnistuminen ja kiitoksen arvoinen.

Mutta sitten olen kokenut muuton myötä myös sen toisen puolen. Kun ammattitaidottomuus, tiedon puute ja haluttomuus oppia tuntemaan perhettä ja tekemään yhteistyötä murtaa kaikkea sitä hienoa mitä siihen mennessä lapsen elämässä on rakennettu.

Joka kevät jaetaan stipendejä hyvin koulutyöstä suoriutuneille oppilaille.

Nämä lapset harvoin saavat stipendejä, vaikka heidän aivonsa joutuvat tekemään valtavasti työtä oppimisen eteen. Poikanikin yritti, voi miten kovasti hän aina yritti. Hän tunnisti jälkikäteen missä meni pieleen ja osasi eritellä tilanteen ja tavan, miten olisi pitänyt toimia. Mutta kun siinä hetkessä, siinä diagnoosista johutuvassa impulssiivisessa puuskassa eivät taidot ja kyvyt riitä ja juna vaan menee väärälle raiteille. Jatkuva negatiivinen palaute ja jatkuva anteeksi pyytely oli arkea siellä koulussa. Tälläinen lapsi ei kiitosta ja varsinkaan stipendiä kovin herkästi saa. Joissakin kouluissa onneksi tsemppi stipendejä jo jaetaan, mutta niitäkään eivät ne saa, joiden tsemppi on riittänyt ehkä vain niihin muutamaan onnistumiseen isossa luokassa.

Näen usein viestejä ylpeiltä vanhemmilta, kuinka monta kymppiä oli tokarissa ja kuka sai hymypoika patsaan ja kuinka ylpeitä lapsensa suorituksistaan he ovat.

Minä en tällaisiä päivityksiä sosiaaliseen mediaan pojastani tehnyt. Mutta kerroin kyllä kuinka äärimmäisen ylpeä olen pojastani, joka selvisi tästäkin vaikeasta vuodesta. Pojasta, joka kävi läpi haastavan vuoden yrittäen oppia uusia asioita ja saaden jatkuvaa negatiivista palautetta puuttuvien taitojensa vuoksi.

Olen ylpeä pojastani, joka ainutlaatuisen positiivisen luonteensa vuoksi jaksaa hymyillä ja olla iloinen, vaikka moni aikuinen olisi tällaisen lingon jälkeen melkoisen loppu.

Kukaan lapsi ei ole täysin samanlainen kuin toinen. Jokainen on ainutlaatuinen ja merkittävä tässä maailmassa. Myös he, joille ei kukkien kera tänäkään keväänä stipendiä ojenneta.

Tärkeää on kertoa lapselle, kuinka tärkeä hän on ja iloita niistä ihan pienistäkin onnistumisista. Jos sitä ei koulussa huomata tehdä, otetaan me vanhemmat tänä keväänä siitä erityistehtävä.

Tein silloin kouluvuosina pojalleni omia stipendejä, joissa kerroin missä hän on erityisesti tänä vuonna onnistunut. Tässä teillekin  ladattavaksi NELJÄ erilaista stipendi pohjaa – voit tulostaa niitä tästä: Stipendi sininen Stipendi pinkki Stipendi vihreä Stipendi musta SAA KÄYTTÄÄ!

Sen ei tarvitse olla matematiikka tai maantieto. Se voi olla se, että hän on muistanut ottaa repun mukaan kouluun tai että hän on oppinut istumaan ruokapöydässä 10min sen viiden minuutin sijaan tai että hän on muistanut merkitä läksyt melkein joka päivä ylös. Useille tällaiset asiat ovat päivänselviä ja helppoja. Meidän lapsille ne voivat olla suuria saavutuksia – josta he ansaitsevat kiitoksen. Sillä he ovat tehneet sen eteen paljon työtä. Muistakaa kiittää myös itseänne! Selviydyitte tästäkin lukuvuodesta!

Poikani ei enää ole koulussa, mutta opettelee uusia taitoja edelleen ja tulee tekemään niin koko loppuelämänsä ja edelleen olen hänestä äärimmäisen ylpeä!

Teille joiden erityiset lapset ovat vielä koulussa toivon suuresti voimia ja toivoa siihen mitä teette lapsenne hyväksi. He tarvitsevat meitä erityisen paljon ja meidän tehtävä on antaa se tuki ja ymmärrys, mitä he eivät välttämättä muualta saa.

Jokainen lapsi ansaitsee sen tuen  ja erityisesti ne kaikkein haastavimmatkin!