Vanhemmuus, se elämää suurempi asia, se joka muuttaa elämänkatsomuksen totaalisesti.

Se kun yhdessä hetkessä oma itsekeskeinen tapa elää muuttuu kertaheitolla. Kun jostakin tulee omaa elämääkin tärkeämpi asia.

Mitä ajattelin, kun halusin lapsia?

Halusin jotain mikä on tulosta minun ja mieheni pohjattomasta rakkaudesta. Jotain, joka on meitä kahta. Lapsen joka rakastaa minua ja jota minä voin rakastaa.

Toivoinko tervettä lasta?

Totta kai toivoin! Toivoin myös kovasti tyttöä! Ne oli kai ne kaksi tärkeintä toivetta nuoren naisen päässä siihen aikaan!

Voi miten ruusunpunaisilla laseilla unelmiani unelmoin ja voi kuinka ihanaa se unelmointi olikaan!

Nykyään ajoittain kaipaan niitä ruusunpunaisia laseja takaisin, sillä elämä antoikin jotain muuta.

Meillä mieheni kanssa oli selkeä ja yhteneväinen käsitys siitä, miten haluamme lapsemme kasvattaa ja kuinka tulee tasapainossa lapselle antaa rajoja ja rakkautta.

Olimme ylpeitä ensimmäisen lapsen vanhempia. Hän oli pienestä saakka älykäs ja tottelevainen lapsi. Olimme sitä mieltä, että lasta tulee alkaa kasvattaa jo ennen kuin hän oppii edes kävelemään.

Emme nostaneet yhtään esinettä piiloon lapseltamme ja poika totteli yhdestä kerrasta ja oppi jäi hyvin mieleen.

Voi miten mahtavia vanhempia olimme.! Ihmettelimme joidenkin lapsia, jotka eivät totelleet ja aina vaan toistivat kiellettyä asiaa, lapsia jotka saivat raivokohtauksia ja kiukuttelivat kaikista asioista vanhemmilleen, löivät ja purivat!

Voi miten mahtavia vanhempia olimme! Kasvatuskeinomme selvästi toimivat ja lapsestamme kasvaisi meidän hellässä ja napakassa kasvatuksessa hyvä ja arvot tunteva aikuinen.

Hyvä ettemme ehtineet siinä huumassa jo kasvatusopasta kirjoittaa!

Sitten perheeseemme syntyi toinen poika.

Ajattelimme että nythän osaamme tämän homman kunnes hyvin pian huomasimme, että samat upeat keinot ja teot eivät toimineetkaan yhtään tämän lapsen kanssa. Vaikka aivan samalla tavalla asetimme rajoja , tämä lapsi ei niistä piitannut. Yhä uudelleen ja uudelleen hän rikkoi rajoja ja sääntöjä.

Minulla oli kaksi poikaa, toinen rauhallinen ja helppo, toinen kuin Vaahteramäen Eemeli. Jo pienenä tämä toinen sairasteli hyvin paljon. Oli hyvin vaikeaa vauvaiässä alkanutta astmaa, epilepsia epäilyä, kuumekouristeluja, keuhkokuumeita, elvytyksiä ym. ym. Ja kaiken päälle, lukuisia vauhdista johtuvia pään alueen tikkauksia.

Silloin vielä ajattelin, että ”no, lapsethan sairastelee!”

Sitten meille syntyi kolmas poika. Vaikeasti sydänvikainen poika, ihme joka hurmasi meidät kaikki vaikka omisti vain puolikkaan sydämen.

Silloin vanhemmuutta jälleen koeteltiin. 5v, 3v ja vauva. Kaksi heistä tarvitsi säännöllistä useamman kerran päivässä annettavaa lääkettä ja jatkuvaa tarkkailua sekä hurjaa vastuuta ja pelkoa!

Asuimme ulkomailla jossa selvästi oli erilaisia hoitokäytäntöjä.

Sairaanhoitajan koulutukseni teki sen, että halusin jokaisen määrätyn lääkkeen ja hoidon tarkistaa ja usein jouduinkin puuttumaan ratkaisuihin tai lähinnä määrättyyn lääkitykseen. Silloin ulkomaalaiset lääkärit kysyivät usein minulta, mitä haluan että tehdään ja suomeen soittaessani ja neuvoa kysyessäni suomalaisilta lääkäreiltä eivät he tietenkään voineet sanoa tarkkaan mitä piti tehdä, kun eivät nähneet lasta. Päätös ja vastuu jäi minulle.

Silloin ensimmäisen kerran mietin, että tällaistako vanhemmuus onkin?! Ei kukaan tällaisesta kertonut tai varoitellut! Silloin en edes vielä tiennyt mitä oli edessä.

Saimme pitää tämän puolikkaan sydämen aarteen vain 4kk . Hän kuoli aivan yllättäen syliini kotona, ilman minkäänlaista varoitusta.

Lapsen kuolemasta eteenpäin meneminen oli pitkä tie. Ja kun aloin päästä jaloilleni ja pystyin taas hengittämään ilman valtavaa tuskaa ajattelin, että selviän mistä vaan.

Viimeistään siinä vaiheessa olivat nuo ihanat ruusunpunaiset lasit kokonaan kadonneet minulta. Ne oli riistetty pois pahimmalla mahdollisella tavalla.

Silti vanhemmuudessa oli jotain taikaa, sillä meille syntyi vielä neljäs lapsi. Nyt en uskaltanut toivoa enää muuta kuin että lapsi olisi elossa. Aivan sama onko terve tai mitä tahansa sukupuolta, kunhan saisin pitää hänet elossa. Saimme tytön!

Aikaisemmin mainitsemani Vaahteramäen Eemeli kasvoi ja kehittyi. Mutta ei kehittynyt kuten käyrät ja koulu olisi toivonut. Ensimmäisellä luokalla erityiskoulussa hän sai diagnoosit ADHD ja lievä kehitysvamma.

Nuo kaksi diagnoosia pitävät niin paljon sisällään. Paljon erilaisia ominaisuuksia, haasteita ja myös mahdollisuuksia. Diagnoosit mahdollistavat tuen ja avun saannin. Sillä yksin ja ilman tukea ei tätä tietä voi kulkea. Myös nuorimmaiseni on saanut diagnoosin ADD, eli tarkkaavaisuushäiriö ilman ylivilkkautta. Omia haasteita ja erityisyyden piirteitä siinäkin.

Vaahteramäen Eemelimme asui kotona 19 vuotiaaksi saakka, tarviten jatkuvaa tukea ja apua. Yksin emme voineet häntä kotiin jättää, joten järjestelyjä tarvittiin arjen sujumiseksi.

Tämän äidin maailmassa ovat värit olleet aina mukana, toki ne ovat ajoittain olleet kovin haaleita mutta ehkäpä näiden haasteiden myötä ja ajan kuluessa värit ovat vieläpä alkuperäisestäkin voimistuneetkin.

Koska yksi lapsistani kuoli, ajattelin kauan että minun pitää olla vain ja ainoastaan onnellinen, että muut lapseni ovat elossa. En saa näyttää uupumusta lasteni asioista ja diagnooseista.

Kun löysin muut erityislastenvanhemmat Leijonaemoista ja pääsin vertaistuen pariin, annoin vihdoin itselleni luvan olla väsynyt ja surullinen. Minulla oli paikka missä sanoa ääneen pettymykseni ja uupumukseni.

Välillä tulee hetkiä, niitä pimeitä syviä vesiä, jolloin kyseenalaistan itsekin itseni äitinä. En saanut pidettyä edes elossa yhtä lasta ja toisen kanssa on näin kovin vaikeaa. Neljästä lapsestani kolmella on ollut joku diagnoosi!

Mitä tapahtui? Mitä tapahtui niille ruusunpunaisille unelmille ja haaveille!

Enkä osaa antaa itselleni viisaampaa vastausta, kuin että ELÄMÄ tapahtui. Tämä on minun elämäni ja se on ollut varmasti kirjoitettuna elämäni kirjaan jo silloin kuin synnyin. Olen äärimmäisen iloinen, että sain elää sen ruusunpunaisen haaveilu vaiheen tietämättä mitä minun elämäni tuo tullessaan.

Ja mikä tärkeintä, onneksi olen saanut elää tämän elämän! Minun näköiseni elämän ja minulle tarkoitetun elämän. Elämän jossa on kuitenkin niin paljon hyvää!

Rakastan jokaista lastani valtavasti! Jokaisella on erityinen paikka sydämessäni ja jokainen heistä on tehnyt elämäni rikkaammaksi.