Oman lapsen kuolema on mielestäni se kaikkein suurin ja kamalin menetys mitä ihminen voi kokea.
16 vuotta sitten kolmas poikani Leevi kuoli 4kk ikäisenä, aivan yllättäen kotona syliini.
Omasta kokemuksesta voin sanoa, että se on moninkertainen verrattuna muihin kokemiini menetyksiin tai kriiseihin. Isän kuolema, lemmikin menetys, lapsen ”melkein” kuolema, vakava sairaus. Niin moninkertainen, etten sitä voinut itsekään ymmärtää, ennenkuin se osui kohdalle.
älä yritä lohduttaa
Meillä ihmisillä on luontainen tarve ”lohduttaa”, sanoa jotain mikä helpottaisi toisen oloa. Usein lohdutukset, sanat, piristämisen yritykset vaan voivat mennä niin pahasti pieleen, että se jopa loukkaa surevaa, mikä on kohtuuton ylimääräinen taakka surun syvissä vesissä olevalle.
Kun aikaa kuluu, alkaa ympäristöllä olla koko ajan suurempi tarve piristää, kun he näkevät, että sureva vaan suree. Silloin kuitenkin tapahtuu merkillinen ilmiö.
Mitä enemmän ympäristön elämä palaa entiselleen läheisen kokeman menetyksen jälkeen, kun heille se ei ole enää jokapäiväinen mielessä oleva asia, sitä syvemmälle suruun se menetyksen kokenut läheinen saattaa vajota. Aika usein tälläinen ympäristön kokema unohtaminen ja oma romahdus tuntuu tapahtuvan n.4-6kk menetyksen jälkeen.
Se on raastavaa huomata, että kaikkien muiden normaali elämä jatkuu ja minä olen vaan täällä kuplani sisällä, tämän jopa fyysisesti tuntuvan ja musertavan surun kanssa. Miten muiden elämä voikin noin vain jatkua, kun minun elämäni on muuttunut lopullisesti?
Yksi pahimmista virheistä on kuvitella, ”etten ota sitä menetystä enää puheeksi, kun siitä on jo vuosi kulunut, en halua nyt muistuttaa siitä tässä hetkessä”
Minä yritän toimia mahdollisimman normaalisti sukujuhlissa ja tapaamisissa tai töissä. Koska kaikki muut tekee niin ja katselen helposti ulkopuolisena sitä kaikkea valtava pimeys sisälläni. Ja koska aikaa on kulunut, eikä muut enää tajua, saan kommentteja: ”miksi oot tuollainen mököttäjä?” ,”Älä oo tuollainen ilonpilaaja”, ”mikä sulla nyt on??!!”
Surun tie on jokaisella yksilöllinen, mutta sen voin sanoa, että se on pitkä. En ole enää sama Pia, mitä olin ennen lapseni kuolemaa. Enkä tulee enää koskaan olemaan. Oleminen minun kanssani ei tule enää koskaan palaamaan tismalleen samanlaiseksi, sillä olen jollain tapaa rikki sisältäni koko loppu elämän. Minulla siitä tosiaan on jo yli 16 vuotta ja en ole enää tuossa alussa kuvailemassani ”kupla” vaiheessa. Mutta haluan siitä kertoa tästä heille jotka eivät ole lapsen menetystä kokeneet, ettei kukaan, koskaan tietämättään menisi lisäämään lapsensa menettäneet tuskaa. En tahdo uskoa, että kukaan tahallaan loukkaisi lapsensa menettänyttä. Uskon että niin saattaa käydä, koska tilanne on vaikea, et ihan tarkkaan tiedä miten toimia ja inhimillinen tarve on ”lohduttaa”. Kaunis, vilpitön ja hyväntahtoinen ele vain saattaa mennä pieleen.
Ja nyt jos joku ajattelee, että on parempi vältellä sitä tilannetta kokonaan, ettei vaan loukkaa, on se ehkä pahin loukkaus, että ystävä kääntää selkänsä.
Jos kohtaat äskettäin lapsensa menettäneen muista nämä asiat:
-
Hyväksy se, että minua ei ole helppo kohdata ja voit tuntea itsesi vaivaantuneeksi.
- On ihan selvää, että kohtaaminen on vaikeaa. Mitä sanoa? Mitä tehdä? Älä missään nimessä anna pelkosi vaikuttaa niin, että välttelet kohtaamista. Moni naamioi sen ajatukseksi: “annan heidän surra rauhassa, otan myöhemmin yhteyttä”. Älä lankea tuohon. On melkein pahinta huomata ystävien kääntävän selkänsä. Älä pelkää omaa mahdollista itkua.
-
Hyväksy se, ettet pysty korjaamaan minua.
- Kukaan tai mikään ei pysty korjaamaan lapsen kuoleman kohdannutta vanhempaa. Minulla tulee olemaan lopun elämää tietyllä tapaa rikkinäinen sisin.
-
Älä sano minulle, kuinka onnekas olen kun minulla on muita lapsia tai aviomies tai olen itse elossa tms.
- Minä jos kuka tiedän sen, minua ei tarvitse muistuttaa siitä! Menetyksen jälkeen, elämän arvot menevät aivan uusiksi. Niiden näkeminen vain vie aikaa ja akuutissa vaiheessa en koe olevani onnekas millään mittarilla. Olen niin pienessä ja pimeässä paikassa, etten näe mitään muuta kuin pimeyttä ja kun kuulen vain sanat, “kuinka onnekas olet” – pöyristyttää ja loukkaa se minua.
-
Älä kerro minulle, kuinka vahva olen ja kuinka sinä et kyllä tästä selviäisi.
- Minä en tunne itseäni vahvaksi ollenkaan, enkä ala tuntemaan niin, vaikka minulle noin sanoisit! Olen niin heikko ja rikkinäinen vielä hyvin pitkän aikaa. Et näe sisälleni ja jos luulet, että olen vahva, et voisi olla enempää väärässä. Sinä et myöskään voi tietää, kuinka sinä tuntisit tälläisen tilanteen kanssa, kukaan ei voi, joten älä kerro kuinka sinä ET selviäisi. Pidä se omana tietonasi.
-
Älä sano minulle, että ”toivoisin vain, että olisit onnellinen jälleen”
- Voi jos voisinkin saada sen ruusunpunaisen onnen tunteen takaisin. Akuutissa tilanteessa ajattelin, ette pysty koskaan olemaan onnellinen. Kun lohdutus tarkoituksessa sanoo näin, kuulostaa se siltä, että sinulla on nyt hyvin vaikeaa, kun olen tällainen. Minä en kykene nyt ajattelemaan tai myötäelämään sinun tilanteesi vaikeutta.
-
Älä sano minulle, että aika parantaa
- Vaikka tämä pitääkin paikkansa siinä mielessä, että aika tekee tehtävänsä ja pahimman pimeyden jälkeen valoa alkaa tulla pikkuhiljaa enemmän elämään ja ajan myötä kipu ei ole enää niin riistävä. Mutta akuutissa vaiheessa sitä ei voi mitenkään ymmärtää ja silloin tälläinen “lohdutus yritys” loukkaa. Silloin tuntuu, ettei MIKÄÄN paranna, KOSKAAN!
-
Älä sano minulle, että tälle on jokin tarkoitus
- Sanoisin, että riippumatta uskonnollisesta vakaumuksesta, tämä ei lohdutuksena toimi. Lapsen kuoleman tarkoitusta on hyvin vaikea nähdä millään muotoa. Ja vaikka minulla onkin uskonnollinen vakaumus, loukkasi minua tämä “lohdutus”.
-
Älä sano minulle: ”tiedän miltä sinusta tuntuu”
- Vanhempien menetys, sisaren menetys, lapsenlapsen menetys, kotieläimen menetys – mitään ei voi verrata oman lapsen menetykseen. Kukaan ei voi tietää miltä minusta tuntuu! Kukaan muu kuin me, tämän kuolleen lapsen vanhemmat ei ole kokenut juuri tätä menetystä.
-
Hyväksy se, että suru on tietyllä tapaa osa minua, koko loppuelämäni
- Lapsen kuolemasta ei SELVIÄ! Aika hioo kipeimpiä särmiä pehmeimmiksi ja ikävän ja surun kanssa oppii elämään. Se on ikuisesti osa minua. Älä odota, että vuoden tai kahden päästä olisin ennallani ja sitten ihmettele: “miksi vieläkin mietit tuota, eikö olisi jo aika siirtyä eteenpäin?”. Saatan vuosienkin jälkeen purskahtaa itkuun asian vuoksi, yllättävissäkin tilanteissa ja paikoissa. Se ei tarkoita, että olisin jollakin tapaa sairalloisesti surussa kiinni. Se on osa minua lopun elämääni.
-
Muista menetetty lapsi ja sen syntymäpäivä ja kuolinpäivä!
- Merkitse ne kalenteriin ja muista ystävääsi/läheistäsi niinä päivinä vielä vuosienkin jälkeen. Ne ovat lapsen menettäneelle yhtä tärkeitä ja jopa suurempia tunteita herättäviä, kuin elävien lasten syntymäpäivät. Ja tulevat aina olemaan. Voi miten valtavasti minua ilahduttaa, kun saan poikani kuolinpäivänä tai syntymäpäivänä ystävältä viestin: ”olet ajatuksissani tänään”.
Paljon ÄLÄ lauseita. Mitä sitten tulisi sanoa/ tehdä?
Akuutissa vaiheessa sanoisin, että:
- Rohkene kohtaamaan
- Jos pelkäät, että sanot vääriä asioita, pelkkä halaus ja läsnäolo riittää ja vaikka sanat: ”Uskon, että mikään ei voi lohduttaa tässä tilanteessa, joten en osaa sanoa mitään” tai ”olen hyvin pahoillani” Mutta sanojakaan ei tarvita. Työpaikalla käden laskeminen olkapäälle voi riittää. Se kertoo, että olet tietoinen asiasta ja haluat olla tukemassa. Pahinta tosiaan on, että kukaan ei sano mitään, ei reagoi mitenkään – ihan kuin koko asiaa ei olisi tapahtunutkaan. Huomioi myös se, ettei tilanne käänny toisin perin ja sureva joutuukin lohduttamaan sinua, koska tilanne on sinulle niin vaikea.
- Rohkene myös kysymään: ”haluatko puhua siitä?” Osalle puhuminen on hirvittävän tärkeää ja sen kokemuksen kertominen uudelleen ja uudelleen on hyvä asia. Osa ei halua siitä puhua, mutta lapsen menettänyt kyllä sitten kertoo, miten haluaa.
- Vie perheelle ruokaa, sillä normaalin arjen pyörittäminen on ylitsepääsemätöntä
- Jos perhessä on muita lapsia, vie niitä pariksi tunniksi ulos leikkiimään, älä vie niitä koko viikonlopuksi perheestä pois – pieni hengähdyshetki riittää.
- Älä kysy, mitä voin tehdä, vaan tarjoa apua – ”voinko tuoda teille kaupasta ruokaa?”
- Vertaistuki on äärimmäisen hyvää ja tärkeää. Omat voimavarat voivat olla kovin vähissä, niin ettei tukea ja apua jaksa etsiä. Etsi valmiiksi tukimahdollisuuksia – vertaistukea, ammattiapua tai molempia. Tarjoudu olemaan yhteyssä Käpy ry:n ja tietenkin vain heiltä luvan saatua ilmoittamaan sinne perheen yhteystiedot – Käpy ry:stä voidaan olla perheeseen päin yhdeydessä.
MUISTA:
Jokaisen suru on yksilöllinen ja vaikka tälläisiä ”ohjeita” luetkin, ole herkkänä kuuntelemaan, mitä juuri se sinun läheinen kaipaa tai tarvitsee.
Tulee aika, kun lapsen menettäneen läheisen elämään alkaa pikkuhiljaa tulla valoa lisää. Se vie kuitenkin hyvin paljon aikaa ja kukaan toinen ei voi sitä hoputtaa tai kiirehtiä. Anna läheisellesi aikaa olla siinä surussa, sillä se pitää käydä läpi. Ja vaikka välillä näyttää jo paremmalta, voi romahdus tulla yllättäen ja pitkänkin ajan jälkeen. Se ei ole takapakkia, vaan voi olla normaali suruun liittyvä juttu. Jokainen meistä on yksilö ja ei ole oikeaa tai väärää tapaa surra.
KÄPY – Lapsikuolemaperheet ry on vertaistukiyhdistys, jonka tarkoituksena on tukea lapsikuoleman kokeneita perheitä kuolleen lapsen iästä ja kuolinsyystä riippumatta.
Yhdistyksellä on yli 100 vapaaehtoista eri puolilla Suomea tukemassa lapsen kuoleman kokeneita perheitä mm. ryhmänohjaajina ja tukihenkilöinä. Yhdistys jakaa tietoa lapsikuolemaperheiden tukemisesta ammattilaisille ja kaikille, joita lapsen kuolema jollain tavalla koskettaa.
KÄPY – Lapsikuolemaperheet ry p. 045 6524395
Tukipuhelin kaikille lapsen kuoleman kokeneille 045 325 9595 maanantaisin & torstaisin klo 8.30-11.30
Sinua saattaa kiinnostaa myös nämä
15 Comments
Niin oikeaan osuvaa kaikki, mitä olet kirjoittanut. Aivan kuin olisin lukenut omia ajatuksiani. Vain oman lapsensa menettänyt voi ymmärtää oman lapsensa menettänyttä. Kiitos kun kirjoitit, siitä sai lohdutusta tähän kurjaan elämään.
t. Sinikka, kaksi lasta menettänyt. Keskimmäinen 15v ja myöhemmin kuopus 25v
Kiitos Sinikka!
Tää artikkeli on vähä ristiriitainen….
Ihankun nää ohjeet olisi kriisintyön ammattilaiselle suunnattu, ei tavalliselle ihmiselle. Useasti tämä tilanne sattuu kuitenkin ihan tavalliselle ihmiselle, ystävälle,perheenjäsenelle,sukulaiselle,naapurille tai ohikulkijalle joka kohtaa vanhemman joka menettänyt lapsensa. Tämmösistä artikkeleista tulee tunnen että on olemassa vain muutama oikea tapa lohduttaa surevaa ja kamala lista niistä asioista joita tekee mahdollisesti väärin. Mun mielestä niin kamalaa ja väärin se onkin lapsen menetys niin siinä tilanteessa toisen ihmisen hylkääminen, karttaminen, etäisyys surevaan on kaikkein pahinta. Musta lohduttajalla ei voi silti olla vääriä lohdutuksen sanoja . Ei kaikki ole lukenut tämmöisiä ohjeita kun tilanne tulee eteen,vaikka oliskin niin enemmän siitä paineita tulee jos alkaa miettimään että mitä ei saanut sanoa ja mitä piti sanoa. Aidosti läsnä oleminen,kuunteleminen, jopa väärien lohdutusten sanominen kertoo silti siitä että toinen välittää ja on läsnä ja haluaa auttaa vaikka tietää ettei oikeesti mikään mitä siinä tilanteessa sanoo edes oikeasti lohduta niin karmeassa tilanteessa. Kriisityöntekijät on niitä ihmisiä jotka osaa sanoa koulutuksen puolesta ne oikeat sanat, annetana armoa vähän tavaksille. Tälläiset artikkelet voi saada ihmisen tekemään sen pahimman eli ottamaan etäisyyttä koska pelkää niin paljon et tekee tai sanoo väärin jotain
Kiitos Katja Palautteestasi.
Tämä artikkeli kuitenkin on tarkoitettu ihan kaikille ihmisille ja kumpuaa täysin omasta kokemuksesta sekä niistä lukuisista lapsensa menettäneiden tarinoista, joita olen kuullut ohjatessani vuosia lapsensa menettäneiden vertaisryhmää. Halusin korostaa, että hylkääminen on ehkä se kaikkein pahin, mutta on ihan oikeasti asioita, jotka voivat satuttaa. Ja usein ne asiat ovat juuri tuollaisia, ettei lohduttaja itsekään ymmärrä loukkaavansa.
Näin 16 vuoden jälkeen, minulla ensimmäinen vuoden (lapseni kuoleman jälkeen) muistot ovat todella hämärän peitossa. En muista juuri mitään yksityiskohtia siitä pimeästä ajasta. Mutta muistan sen loputtoman pimeyden ja ihmeellistä kyllä – ne loukkaavat sanat tai teot joita minäkin kohtasin. Ne ovat jääneet mieleen.
Kirjoitit, että ”tätä lukiessä tulee olo, että on vain muutama oikea tapa lohduttaa surevaa” Olen tavallaan oikeassa, sillä ei tuossa tilanteessa periaatteessa ole mitään mikä oikeasti lohduttaisi – Vain tapoja millä olla läsnä ja tukea.
Minä lapsen menettäneenä sanoisin, että ihan kaikki ihmiset surevat omalla tavallaan. Ei ole samanlaista tapaa. Ei samanlaista surua. Eikä väärää surua. KAIKKI SUREVAT YKSILÖLLISTÄ IHMISTÄ. Ja kaikkien surevien lähellä on omat läheiset ihmiset jotka tukevat/eivät tue suvevaa omalla tavallaan. Ainoa mikä on varmaa: jokainen lapsensa menettänyt suree lopun elämäänsä. Suru vain muuttaa muotoaan. Jotkut muuttuvat katkeriksi menetyksestä johtuen. Jotkut elävät elämää eteenpäin. Kukin omien voimavarojensa mukaan. On aikoja kun suru ei muserra ja sitten se taas iskee surevaan. Suru ”kepenee”. Elämä kantaa jos on kantaakseen. Edelliset elämänkokemukset vaikuttavat jaksamiseen surutyössä. Suru on työtä. Siitä voi selvitä. Tai sitten ei. Kaikkea voi surussakin suhteuttaa jo koettuun ja tulevaan.
Sureva saa osakseen loppuelämänsä ihmettelyä, miten on selvinnyt surussaan/-taan elämää sivuavilta kanssakulkijoilta ja ihmisiltä. On oltava joskus valmis kertomaan uudelleen ja uudelleen tapahtumasta, koska elämä tuo elettäessä aina vain uusia ja uusia ihmisiä edetessään mukanaan. Joskus se on raskasta, useinkin, joskus siitä kertoo kuin liukuhihnalta ja joskus ei haluaisi kertoa mitään. Joku tuttava on sanonut, että koettaa vältellä ihmisiä, ettei tarvitse kertoa mitään tapahtuneesta. Varmaan voimavarat voivat käydä vähissä välillä. Mielialat vaihtelevat muiden vastaantulevien elämäntilanteiden ja päivien tapahtumien heittelyiden mukaan. Sitähän toiset ihmiset eivät tiedä miten surevan voimavarat ovat minäkin päivänä ja aikana päältäpäin. Kannattaa kuitenkin kuunnella itseään ja jakaa sen mukaan itsestään.
Surevan lohduttajia on monenlaisia. Kaikki yritykset lohduttaa ovat oikeita. Jos lohduttajan sanat eivät ”mene nappiin”, ei kannattaisi synkistellä. Jälkeenpäin ne voivat peräti naurattaa. Minuakin joku läheinen ihminen lohdutti sanoen, että ”kyllähän niitä lapsia on kuollut sota-aikanakin”. – se oli hänen tapansa yrittää auttaa tilanteessa. Kaikkien lohduttajien omat elämänkokemukset vaikuttavat selvästi kykyyn lohduttaa. Halaus on parasta, ei aina ne sanat. Itse koin, että sanat ”otan osaa”, eivät sopineet lapsen kuolemaan liittyen – liian jäykkää. Mutta tapa sekin kohdata sureva ihminen. Surkeinta on ollut ajatella, kun huippuammattilaiset terapiassa kerta toisensa jälkeen itse itkivät kerrottua asiaa ja tapahtumaa. Varsinkin, kun alkoi itse olla siinä vaiheessa surutyötä, ettei enää olisi halunnut puhua ja piti kerrata, turhautti, koska asiantuntijat itkivät. Melkein vihastuttavat vieläkin. Ajattelen, että tässäkin on taustalla oleva oma kokemus hyväksi. Kokemukseton ihminen ei osaa myötäelää. Kokemus tietenkin surijalle sekin ja siitäpä olisi sanottavaa: asiantuntija ammattilainen ei välttämättä ole mitenkään paras kuulija ja lohduttaja. Ammattilaisen näkökulma – sitä ei mielestäni ollut. Ammattilainen ”oli hukassa”. Parasta apua ovat omat tutut sukulaiset, läheiset ja ystävätkin, joilla on aikaa kuunnella ja pysähtyä, tuttuus ja tietämys ihmisistä ja tilanteista. Pääasia olisi kuitenkin, kun jaksaisi alkuun ”jauhaa” asiaa kaikin puolin kaikista näkökulmista, jos vain kuulijoita asialle on. Sitten viimeisenä vaikka se ammattilainen.
Vuosienkin päästä tapahtumasta tuli eteen ihmisiä, keitä ei ollut kuoleman jälkeen vielä tavannut, vaikka oli aiemmin tutustuttu, ja heidän kohtaamisissaan oli niitä, jotka suoraan sanoivat, ettei tiedä miten kohdata, – tiesivät/olivat kuulleet menetyksestä. Ohjeeksi: kerroin olevani se sama ihminen ja tapahtuma on vain erilainen välissä. Se kyllä laukaisi monta tilannetta ja juttuun on tultu senkin jälkeen. Itse siis voi auttaa arempia ihmisiä kohtaamaan vaikka itse on menettänyt osapuoli. Sureva ei mielestäni tarvitse olla missään pumpulissa ja häntä ei tarvitse käsitellä silkkihanskoin. Tavallinen eläminen ympärillä riittää. Ihmiset ympärillä muuttuvat. Itse surevakin muuttuu.
Suru tulee ja menee, aaltoilee, kyynelehtiminen ajoittain on luvallista, ihmisistä kummastuttavaa. Sitä ei juuri toiset aina ymmärrä, kun niitä tilanteita tulee yllättävissäkin tilanteissa. Suhtautumistapoja asiaan on erilaisia. Toiset menevät lukkoon, toiset hätääntyvät. Tässäkohtaa olisi kanssakulkijoilla vielä paljon oppimista. Tunteiden näyttäminen ei ole katastrofi. Se erottaa surevan ja ei surevan, mutta ei tee kummastakaan huonompaa ihmistä.
Kuoleman jälkeen elämä muuttuu. Siitä syntyy elämä ennen ja jälkeen kuoleman. Jaottelu. Ajan saatossa muistot hälvenevät, rajat unohtuvat. Mutta sekin on elämää. Se on varmaa kuitenkin, että kaikki läheisiä perheenjäseniä koskevat asiat ovat entistä tärkeämpiä. Varsinkin mahdollisia toisia lapsia ja myöhemmin lapsenlapsia koskevat asiat. Arki palaa muuttuneena. Sitä on vain elettävä, niin kauan kuin on elämää.
Juuri näin. Jokainen kokee nämä asiat yksilöllisesti, eikä yhtä ja ainoaa tapaa toimia ole. Ehkä tärkeintä on, että tästäkin asiasta uskalletaan keskustella, sillä useimmiten asiat jotka ovat vaikeita ja niistä ei puhuta aiheuttavat eniten epäselvyyksiä ja pahaa mieltä. Omiin kokemuksiin vaikuttaa vahvasti myös se, minkälaisien ”silmälasien” läpi me katsomme, tulkitsemme ja tunnemme tätä maailmaa. Toisella sama asia voi naurattaa, kun toiselle se aiheutta lopunikäisen haavan. Suhtaudumme asioihin niin eri tavalla.
Joten jatketaan tärkeää keskustelua ja tämänkin asian esille tuomista.
Minä olen kantanut tuplasurua, äitini oli menettänyt 7 vuotiaan pojan n5v ennen omaa kuolemaansa.
Minä olin 7 ja risat äidin kuollessa. Sanojen valtava voimattomuus. On alue, johon ei sanoilla pääse.
Mutta ihmisyydellä, myötäelämisellä ilman sanoja kyllä. Minäkin muistan absurdina jonkin hyväntahtoisen lohdutuksen, vaikken muuta muista. Se jäi kysymykseksi lapsen mieleen, että miten muka voi selittää itsen surusta pois, ei voi. Vain joka on kokenut, tietää jotain. Muut olkoot nöyriä käsittämättömän edessä. Ne ihmiset, jotka olivat elämässä mukana silloin, ovat rakkaita, heihin sai kiinnittää osia itsestä silloin kun pohjaa ei ollut.
Itselleni tuli tästä postauksesta aika ristiriitainen olo. Oma lapseni kuoli sairauteen seitsemän vuotta sitten ja olen asian kanssa hyvinkin sinut. Alussa saattoi tulla joiltakin ihmisiltä ylilyöntejä ja jotkut eivät selvästi halunneet puhua asiasta ja jos kyseessä oli äiti tai isä, jolla (pieniä) lapsia, kunnioitin heidän haluttomuuttaa käydä läpi minun menetystäni.
Olen aina suhtautunut nihkeästi tähän ”meikäläisten” ohjeistamiseen siitä, mitä ei saa sanoa ja miten pitää kohdata. Vähemmästäkin karkaavat kokonaan. En minä voi suuttua, pettyä tai turhautua siitä, että joku haluaa pitää omat rajansa, kuten minä omani. Vaikka oman lapsen kuolema eittämättä on elämän suurin kriisi, se ei oikeuta minua vaatimaan erityiskohtelua ja vähättelemään muiden surua koiran tai muun läheisen kuolemasta. En ole koskaan loukkaantunut ”väärästä” tavasta lähestyä. Ainoastaan ammattiauttajien höperöt kommentit ovat tuntuneet erityisen typeriltä, mutta ystäviltä, tuttavilta tai naapureilta en lähde vaatimaan ohjekirjan lukua minun kohtaamiseeni. Vaikka elämä muuttuikin, kuten se muuttuu myös lapsen syntyessä, eikä sitäkään lapsettomat aina tajua, minä olen silti ensisijaisesti minä kaikkine muinekin kokemuksineni kuin lapsen kuolema. Vertaiset tietävät parhaiten ja heidän puoleensa käännyn, kun joskus haluan sellaisen ihmisen kommentteja, joka tietää mistä puhuu.
Kiitos Verna palautteesta. Mahtavaa saada erilaisia näkemyksiä asiaan. =)
Se mitä kirjoitat vahvistaa juuri sitä ajatusta, mikä minulla on. Me ihmiset olemme hyvin yksilöllisiä. Se miten näemme tämän maailman, miten suhtaudumme kokemaamme ja kuinka herkästi ns. ”otamme nokkiimme” vaikuttaa suuresti se, millaisten lasien läpi katselemme tätä maailmaa.
Toiset meistä ovat selkeästi herkempiä, toiset temperamentisempia, joku toinen ei voi ymmärtää, miksi joku loukkaantuu asioista, jotka eivät itseään hetkauta yhtään.
Myös surun kokeminen on jokaisella oman näköinen ja uskon, että sen kanssa sinuksi tulemiseen vaikuttaa pitkälti meidän oma persoonallisuutemme.
Itse toivoin, että joitakin loukkaavia sanoja ei olisi sanottu -minua ne loukkasi ja se tunne oli minulle totta. Olen myös tavannut vanhempia, joita sellaisetkin asiat ovat kipeästi satuttaneet, joille minulla riitti ymmärrystä. Ja tietenkin näin jälkeenpäin kykenen näkemään asiaa paljon suvaitsevaisemmin.
Eikä onneksi kaikki joudu sellaisia tilanteita edes kohtaamaan. Kun minulle sanottiin: ”onneksi se kuoli niin nuorena (4kk ikäisenä), ettette ehtineet siihen kiintyä” tai ”mitähän se Jumala pitää teidän elämässä niin pahana että se salli teille näin tapahtuvan?” tuntui se todella pahalta. Ja muista ne sanat ja sanojat varmasti ikuisesti. Kaikilla ihmisillä ei ole edes sitä luontaista kykyä kohdata ja ehkä heille olisi hyvä lukaista tälläisiä artikkeleita.
Haluan uskoa, että tämä artikkeli ja sen jakaminen läheisille on auttanut heitä, joita nämä asiat ovat satuttaneet, eivätkä kykene sitä ääneen sanoa.
Eksyin sattumalta tänne ja mut valtasi melkein kauhu. Hyvä ystäväni on menettänyt pienen vauvansa ja olen pitänyt itseäni empaattisena ja ”hyvänä” tukijana. Tämän luettuani tuli totisesti mieleen, että ehkä helpointa olisi vaan paeta, ettei sanoisi mitään väärää. En muista syntymäpäivää, en kuolinpäivää. En ehkä edes kuukautta oikein! Olen mennyt möläyttämään, että toivoisin hänelle onnea ja kaikkea parasta. Sanoin sen täysin vilpittömästi niin kuin ystävät toivovat toisilleen parasta, ja nyt tajusin että sekin on saattanut olla väärin.
Tuli myös sellainen olo, ettei omista murheista olisi pitänyt eikä pidä puhua jatkossa, kun ne ei kuitenkaan ole mitään, kun mulla on lapset elossa.
Kiitos ohikulkija että eksyit sattumalta sivuilleni =) .
Älä vaivu kauhun valtaan. Huomaan jo kirjoituksestasi, että olet empaattinen ja varmasti olet ollut hyvä tukija ystävällesi ja ihan varmasti toivot ystävällesi kaikkea parasta.
Sitähän kaikki läheiset meille lapsen menettäneille täydestä sydämestään toivoo. Se on ihan selvää. Kirjoitin tämän kirjoituksen melko suoraan ja haluten herättää ajatuksia.
Silloin kun suru on hyvin tuore, tuntuu kaikki muut maailman surut hyvin pieniltä ja turhilta. Silloin itse on niin syvällä siellä omassa surussa, ettei voi käsittää mitään muuta. Silloin olemme niin rikki, hajalla ja vereslihalla, että pienikin asia, kuten onnen toivotus voi tuntua huonolta vitsiltä – ”eihän onnea tule koskaan olemaan minun elämässäni enää!” Kun aikaa kuluu riittävästi (lue vuosia) alkaa meidänkin elämään tulla niitä ”pieniä murheita”, eihän meidän pään päälle kasva mitään sädekehää. Mutta se on totta, että elämän arvojärjestys menee kyllä lopullisesti uusiksi.
Joten toivon, ettet vaivu epätoivoon. Ole edelleen ystävä ystävällesi, pysy lähellä ja tarjoa olkapääsi vaikka aikaa on kulunut. Ei ole myöhäistä kysyä kuolinpäivää tai syntymäpäivää ja laittaa niitä ylös. Kiitos kun luit blogini. <3
Minusta tämä oli hyvä ja osuva kirjoitus. Totta kuitenkin on, että surussa on vaikea lohduttaa, ja ne lohdutusyritykset saattavat olla tökeröitä ja jopa loukkaavia. Jokainen suree myös tavallaan, ja kukin ottaa lohdutukset tavallaan. Oma erityislapseni menehtyi äkillisesti 4 kk sitten, erityisen pahalta tuntui kun yksi ihminen sanoi, että kaikella on tarkoitus ja toinen, että no nyt sulla on sitten helpompaa. Sain myös lohduttavia sanoja, ja varsinkin halauksesta tai olkapään sivelystä tuli lohduttava tunne. Pahinta surussa oli ystävien ja sukulaisten kaikkoaminen, kuulemma he eivät tienneet mitä olisi pitänyt sanoa. Vanha viisaus sanookin, että joskus elämässä tulee hetkiä, jolloin ei tiedä mitä sanoa. Silloin on parasta vain halata lujasti <3
Mielestäni tämä oli juuri sitä mitä lapsen menetys on.Suru joltain osin voi olla erilainen,jos lapsi on sairastunut ja on tavallaan tiedostanut että näin voi käydä että hänet menettää.Itse menetin äkillisesti 18v. esikoiseni liikenneonnettomuudessa,aikaa on kulunut jo 27 vuotta,mutta jokainen päivä hänet muistan ja itku tulee odottamattomissa paikoissa vieläkin ja ikävä… Samaistuin kyllä täysin tähän kirjoitukseen,se menee kohdallani juuri näin.Ihmisten pelko kohdata oli tosi kipeää,kun sanoja ei ole,riittää katse .. kosketus olkapäälle.. Ystävänä pitämäni henkilöt katosivat,jotkut ovat yrittäneet vuosien jälkeen tulla takaisin mutta silloin meni jotain arvokasta rikki,se ei palaudu enää ehyeksi.Tämä suru on tosiaan erilainen,olen menettänyt veljen,vanhempani,ystäviäni,oman lapsen kuolemaa ei voi verrata näihin mitenkään.Osa sinusta on rikki lopullisesti,mutta ei tarkoita sitä ettei enää kokisi iloa,onnea ja ettei olisi onnellinen koskaan.Tämän kanssa oppii elämään,minulla on kolme muuta lasta ja nyt viisi lastenlasta ja heissä näen samoja piirteitä mitä oli esikoisessani,tyttäressäni,elämä jatkuu <3
Kiitos tekstistä. Osui ja upposi. Mielestäni surevan kohtaamisessa tärkeintä on, että surua ei vaieta kuoliaaksi. Esim. työkaverit ja jopa lapsen isovanhemmat voivat olla äärimmäisen tökeröjä, jos he tekeytyvät, ettei mitään ole tapahtunut ja elämä jatkuu ennallaan. Toinen on, että lohduttajien ja kaverien soisi etenevän asiassa surevan ehdoin – ei omilla ehdoillaan. Eiköhän se pahin suru ja tilanne ole kuitenkin sillä surijalla. Tämän olen nähnyt, että vain toinen äärimmäisen surun kohdannut tajuaa.